Sekoitetaanpa hieman pakkaa. Eikä pelkästään sillä, että loikataan ajassa vajaa viisi vuotta eteenpäin, vaan myös aiheellakin. Kerron pokerista, pokeripöydistä ja likaisista tilanteista rahojen loputtua.
Pokeriaikoihin olin erkaantunut Tikan ja Aaron loistavasta, mutta paikallaan polkevasta porukasta ja siirtynyt siistimpiin hommiin. Tai uskottelin itselleni hommien olleen siistimpiä. Joskus ehkä näin olikin. Arsi Lehtomaa (ja hänen tyttärensä, mutta ei siitä vielä) oli näihin aikoihin kuvioissa mukana suuremmin ja bisnekset tuntuivat ammattimaisemmilta. Olin tavannut pari uutta heppua, joiden kanssa notkuttiin baareissa ja hoidettiin huomattavasti tuottoisempia rahankeruureissuja, sekä myös likaisempia velkomistilanteita. Toinen hemmoista oli Miikka (Miikka), itseäni reilun vuoden nuorempi skarppi jäbä, joka teki myös verotettavaa työtäkin. Joku puhelinpiuhojen vetäjä se kai oli olevinaan. Miikan kanssa puhuttiin itsellemme pari pokeripöytää, joiden tiimoilta tehtiin kierroksia rahojen ja muiden järjestelyjen suhteen.

Lauantai-ilta eteni vauhdilla. Itse otin pohjaa kotosalla ja odottelin Miikan saapuvan. Hän toimi kuskina tänään. Määränämme oli mennä valvomaan yhtä monesta pokeripöydistä erään yhteistyökumppanimme luo. Paikalle oli saapumassa hyvin erilaista porukkaa. "Piireistä" pari sikarimiestä rahatukkuineen ja baareista bongattuja potentiaalisia itsensä kaulaa myöten kuseen pelaavia pikkunilkkejä. Miikka saapui ja kietaisin viimeiset viskit naamariini ja heitin liituraidan niskaan. Miikka ajoi punaista Volvoa, uudenkarhea se oli, vaikka vuosilukua en muistakaan. Huomattavasti mukavampi kulkupeli kuin taneli, jolla olin vuodet Aaron ja Tikan kanssa kurvaillut.
Ajettiin kaupungin halki syrjäiselle teollisuusalueelle. Suurehkon hallin rinnalla "komeili" pieni asumiskelpoinen rakennus, jossa pokeripöytää pyöritettiin pari kolme kertaa viikossa. Lauantai oli tuottoisin, joten oltiin hyvillä mielin.

Ukot istuivatkin jo paikallaan ja "pelinhoitajamme" väsäsi drinkkejä laseihin. Patsasteltiin tylyinä haisevalla sohvalla ja katseltiin äijien pelaamista. Sikari ja tupakka paloi ketjussa ja viskiä kumottiin. Sekä me Miikan kanssa, että pelimiehet. Tietyssä vaiheessa iltaa ja pelaajien humalatilaa alettiin tarkkailla mahdollisia rahansa piakkoin hävittäviä. Tässä vaiheessa iskettiin. Humaltunut pelihimoinen mieshän ei ole köyhä eikä kipeä, joten velkaa oli helppo tarjota. "Kyllähän minä ensiviikolla saan rahaa" Vakiolause.
Pöydässä köyhtyi ensimmäisenä juuri ne pikkunilkit, joilla ei oikeasti ollut säännollisiä tuloja. Ei ainakaan isoja sellaisia. Miikka nappasi ensimmäisen. Nilkin silmät kiiluivat Miikan kaivaessa rahatukkua.
-Paljonkos?
-Pari hunttia. Kyllä mä sillä pääsen omilleni.
Niinpä niin. Tässä vaiheessa viskin sumentamat aivot eivät varoittaneet pikkunilkkiä mahdollisista seurauksista, jos kyseisiä rahoja ei eräpäivään mennessä näkyisi. Miikka lateli tutut litaniat siitä, koska rahat tultaisi perimään. Ja siitä, jos niitä ei tultaisi saamaan. Korko kasvaisi joka päiväiltä jne. Suu vaahdossa nilkki kuunteli ehdot ja nappasi rahat kuin nälkäänkuoleva ruokamurun nähdessään. Mairea hymy levisi sekä Miikan, että pelaavan hepun kasvoille. Homma jatkui ja panokset koveni.
Tämä työnkuva kävi tutuksi Miikalle ja itselleni ja siirryttiin pöydistä myös perimisiin. Oli erään pikkunilkin eräpäivä. Heppu oli lainannut jo useamman peli-illan merkeissä tuhansia euroja (niin, nyt elettiin jo euroaikaa.) Soiteltiin perään. Ei vastausta. Soiteltiin muutamalle velallisen tutulle. Eivät tienneet mitään. Paskahousut pitivät yhtä.
Otin jälleen pohjaa kotosalla ja odottelin Miikaa saapuvaksi. Volvo kohti velallisen saastaista kämppää. Näissä tilanteissa kuin salaman sivaltaessa läpi pään tulivat Aaro ja Tikka mieleeni, jostain syystä. Mutta vain hetkeksi.
Velallinen ei ollut kotona. Tai ei ainakaan uskaltautunut ovelle. Tästä suunnattiin nilkin ystävän luo, joka uskaltautuikin avaamaan oven. Rynnittiin sisään ja kerrottiin asiamme.
-Missäs pikkunilkkiystäväsi luuraa? Täytyisi saada leipä pöytään.
Heppu tärisi ja selitti selvästi jotain ennaltasuunniteltua. Kaverinsa oli kuulemma matkoilla ja tulisi parin viikon kuluttua suuret rahasummat mukanaan. Ei ostettu juttua.
Miikka läimäisi pari kertaa lempeästi ja tiedusteli, josko tähän matkustelevaan ystävään joku saisi yhteyttä. Ehkä jopa asianosainen. Korvat punoittaen heppu kaiveli puhelimensa ja soitti velalliselle.
-No nyt ne ovat täällä hakemassa rahoja. Missä helvetissä sinä olet?
Mussutus jatkui puhelun jälkeen. Hemmo tarjosi vielä viinaakin, jotta unohtaisimme hänen osallisuutensa velkaan. Säälittävää. Paiskattiin pullo nurkkaan ja annettiin päivä aikaa nilkille ryömiä kolostaan.
-Kerro ystävällesi terveisiä!

Seuraavana aamuna jo ennen kymmentä puhelin soi. Velallinen ilmoitti olevansa halukas tapaamiseen. Suuntasin, nyt yksin, lähibaariin, jossa tapaamisemme oli määrä tapahtua. Nilkki istui olutmuki kädessä korvat luimussa kuin uitettu koira baarin perimmäisessä pöydässä. Marssin paikalle jo valmistautuen siihen, että nenähommiksi menee, mutta yllätyin positiivisesti. Heppu kaivoi taskustaan tukun ryttyisiä seteleitä ja ojensi ne vapisevin käsin pöydälle. Nopea laskutoimitus ja rahat kirjekuoreen. Vielä pikainen yrmeä vilkaisu luimistelevaan ihmishylkiöön ja pois. Sanaakaan ei sanottu. Sanoja ei tarvittu. Voittajafiilis lämmitti rintaa. Tuo tunne oli se tunne, joka jo aikoinaan sai minut ihannoimaan tietynlaista arvostusta ja auktoriteettia.

Kävelin ulos baarista alkusyksyn viimaan. Rahatukku poltteli taskussa ja tiesin, että sievoisa siivu siitä kuuluisi minulle. Päätin lampsia lähipubiin ottamaan rentouttavat. Pubin nurkassa istui tutun oloinen hahmo. Hahmo oli Tikka. Pää turvoksissa, paskainen tuulipuku päällä, arpia naamassa ja kaljussa, silmät sameina yksikseen sopertaen.
Mietin, että tähänkö pisteeseen Tikka ja Aaro oli asiansa vajaaseen viiteen vuoteen hoitaneet.
-Hei kaveri. Vippaatko bisserahaa?, Tikka mölisi eikä näyttänyt tunnistavan minua.
Viskasin parikymppisen kirjekuorestani pöydälle ja sanoin, että koita nyt hoitaa itsesi kuosiin.
-Vittu! Mikä sinä luulet olevasi? Ei puku tee sinusta yhtään parempaa. Saatanan juppileuhottaja.
Raha kyllä kelpasi vittuilujen lomassa.
Voitelin lampiset ja lykin pihalle pubista. Olin kasvanut ulos aikoja sitten Tikan kaltaisten luusereiden maailmasta, enkä tuntenut minkäänlaista sääliä tätä ihmistyyppiä kohtaan.
Kohensin puvuntakkiani, tilasin taksin ja tarkastin varmuudeksi, että kirjekuori oli taskussani. Elämä hymyili... ainakin minulle.

-JATKOA MENNEISYYDESTÄ...